Odotan joulua kuin lapsi. En lahjojen takia, sillä niitä minulla on omastakin takaa sen verran, että pärjään. Mutta niinhän on Tesoman Siwan kassalla Anniinallakin, joka bimbona kuittasi BB-talon sisällä jumittamisesta 50 000 euroa. Eipä silti, että vaihtaisin osia hänen kanssaan. Edes rahasta. Ei tullut lottovoittoa ja casinoarvallakin sain vain 4,5 euroa. Mutta näillä mennään.

Sadesään harmaus alkaisi jo riittää. Valolamppua en ole saanut itselleni hoidettua, mutta kaikki kestää Hämeessä todella kauan. Haaveilemisesta konkretiaan on melkein yhtä pitkä matka kuin Iisakin kirkon valmistuminen otti aikaa. Uudesta puhelimesta haaveilin varmaan pari vuotta ja kun sain sen, en ole enää hankkimispäivän jälkeen ollutkaan onneni kukkuloilla. Näppäimet eivät ole yhtään kohollaan ja tekstareitten himolähettäjänä nakkisormeni viuhuvat milloin missäkin. Onneksi en sentään tehnyt irtohaaveistani totta ja ostanut jotakin iPhonea ja iPodia. Sitä itkun määärää, joka nyt virtaisi, kun täti ei osaa näppäillä eikä tehdä mitään hienolla puhelimellaan. Kamerassani on kännykkä. Eli siis puhelimessani on kamera. Myyjäpoika, joka oli todella reipas, piti loistavan myyntipuheen. Toivon, ettei sinulle tule koskaan sellaista tilannetta, jolloin katuisit, ettei kännykässäsi ole kameraa. Esimerksi auton kanssa kämmiessäsi tai lasten touhuja katsellessasi. Paskoja argumentteja autottomalle ja lapsettomalle. Muuten sain niin hyvää palvelua Lietsun Veikon Koneessa, ettei harmittanut yhtään, että saman puhelimen olisi seuraavana päivänä saanut 30 euroa halvemmalla. Tai 20 euroa. Ihan sama, sillä saamastaan palvelusta kannattaa nykyään maksaa. Sen verran harvinaistahan se kuitenkin on.

Viime viikonlopun kaikkien pikkujoulupäivien äidistä eli perjantaista 28.11. on selvitty. Itselläni oli neljä keikkaa ja pelkäsin koko päivän sitä, miten selviän. Hienosti meni, vaikka ensimmäinen meinasi olla jo katastrofi. Olin väärässä paikassa, kun oli vartti keikan alkuun. Lopulta keikka alkoi puoli tuntia myöhässä ja kaikki meni hyvin adrenaliinisateessa. Toinen keikkakin päättyi halauksiin, lahjoihin ja kiitoksiin. Kolmas meni suhteellisen hyvin, vaikka mikrofonissa olisi ollut parantamisen varaa. Yleisö oli kelpo jäyhää hämäläistä rotua. Ja neljäs päättyi siihen, että yleisö nousi seisovillaan taputtamaan. Näinkin voi joskus käydä. Toinen kerta itselläni tänä vuonna tätä herkkua. Vaikeaa oli ottaa vieläkin vastaan. No perjantain hehkuilla ei lauantain töitä tehty. Väsymys näkyi esityksiä vedettäessä hengettömyytenä ja ponnettomuutena. Edellisen päivän voitot eivät kerrytä seuraavan päivän saavutuksia pätkääkään. Selvitty kuitenkin viime viikosta ja eilisestä Liisat ihmemaassa esityksestä. Nyt on vielä keikkoja melkein enemmän kuin päiviä jouluun. Ei sentään, mutta pitkältä tuntuu odotus. Nyt loppuu ruikutus. Lähden kohta akupunktioon neulasateeseen odottamaan hehkeää hoitoa. Olen kuin uusi ihminen tai neulatyyny, kun palaan kotiin.

Hieman on taas aikaa vierähtänyt, kun viimeksi täällä positiivisia ajatuksia rummutin. Taas on tapahtunut.  Liisat ihmemaassa eli  kuinka nykynainen CV:n aukkoon putosi -teatteriproduktio tulee tänään ensi-iltaansa Legioonateatterilla.  Tervetuloa katsomaan. Ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia. Käväisin esim. perjantaina keikalla Oulussa: lähdin kahdeltatoista päivällä ja palasin yöllä neljältä. Siinä välissä viihdytin pikimiehiä ja hämmästelin, miten samanlaista ja erilaista elämä voi olla Oulun korkeudella. Heimoerot ovat käsin kosketeltavia ja Sedu Koskisen baarit silminnähtäviä.

Viikonloppu meni teatterilla asuessa eli treenatessa, tekstiä opetellessa ja neljää läpimenoa vetäessä. Nyt kaikki harjoitustuskat ja prosessoinnit ovat taaksejäänyttä elämää. Nyt loppusyksy tukka ja takki auki baariin tuulettamaan kuin Myllyrinteen& Ketosen taiteilijaelämää käsittelevissä sketseissä. Vitsi, vitsi. Ei kroppa kestä eikä pää.

Hain Yrittäjän ammattitutkintoon, joka on suunnattu Luovien alojen yrittäjille. Se alkaisi maaliskuussa. Sitä ennen pitäisi tehdä työ- ja organisaatiopsykologian opinnot kasaan. Hohoijaa, eikö se CV täyty, vaikka mitä tekisi.

Edellisenä viikonloppuna käväisin Hämeenlinnassa kahvila-ravintolassa, jonka nimi on Vinkalo. Aamulehden liitteessä oli Matti Kuuselan juttu vanhasta naisesta Kaino Marjatta Martikainen, joka pitää baaria. Ikää 85 vuotta eli samat kuin äidillä. Baarissa oli kaurismäkeläinen pysähtynyt Suomi-filmin tunnelma: känniläiset möykkäsivät nurkassa ja emäntä lämmitti pasteijoita ja pullia mikrossa. Pahoitteli pullien olevan eilisiä. Eihän hän itsekään ihan tuore ollut, eikä varsinkaan mikään eilisen teeren tyttö. Marjatta oli pahoillaan. Kuuselan lehtijutussa oli ollut virhe: ei hän tuittu ollut ja siksi jäänyt ilman miestä. Kotikylän pojat pitivät tanhujen ja muiden rientojen vetäjää liian tuttuna. Tarkkuutta Matti Kuusela. Varsinkin, kun pojan poika koirineen pistäytyi baariin, kävi ilmi, ettei täti aivan ilman miestä ollut jäänyt. Pöydällä lojui paksuja sukukirjoja. Wirmailan ratsutilan sukukirjoja. Tuttuja minulle, koska äidilläni on sellaisia. Tajusin kirjaa selatessani, että mummokulta olikin kaukainen sukulainen. Äitini Adele-serkku ja Marjatan äiti olivat pikkuserkuksia. Meidän Jallin sukuhaaralla ja heidän Näppien sukuhaaralla oli yhteistä sukupuussa. Hassua, sillä en todellakaan tiennyt tästä sukulaisuudesta mitään. Ehdotin äidille, että hänen pitää tehdä retki Hämeenlinnaan (kun on vielä elossa sekä hän, että Marjatta) ja mennä tutustumaan kaukaiseen sukulaiseen. Äiti innostui.

Ja asiasta hattuhyllyyn. Saa fAnittaan esitykset jatkuvat. Huomenna keskiviikkona 12.11. ja torstaina 13.11. nousen jälleen Tanssitalon lavalle väsyneenä, mutta onnellisena väistyttämään humppaa. Tulkaa tulkaa, sillä nauru on parasta lääkettä kaamosväsymykseen ja sademasennukseen ja ihan mihin vaan. Kynttilät tuikkivat pöydissä ja esiintyjällä on pilkettä silmäkulmassa. Mukavaa. Show must go on!